Sääntelyn purku ja yksinkertaistaminen on välttämätöntä kilpailukyvyn palauttamiseksi
Useat meistä ovat törmänneet EU-tasolla latinan sanaan ”Omnibus”. Suomeksi käännettynä se tarkoittaa, lauseyhteydestä riippuen, joko ”kaikille” tai ”kaikissa”. EU:n yhteydessä omnibus on termi, jota käytetään erityisesti kuvaamaan laajoja säädöspaketteja, jotka yhdistävät useita eri aloitteita yhteen kokonaisuuteen. Kuulostaako huonolta? Tällä kertaa ei.
EU:n omnibussien tavoitteena on sääntelyn yksinkertaistaminen ja hallinnollisen taakan keventäminen. Nähdäkseni tämä kehityssuunta on elinehto kilpailukyvyn palauttamiseksi. Mainittakoon vielä, että yritysten sääntelytaakka on siis paisunut viime vuosina merkittävästi. Tuemme vahvasti EU:n tavoitetta virtaviivaistaa lainsäädäntöään ja toivomme, että komissio nopealla tahdilla kykenisi luomaan myös erillisen energia-omnibussinsa.
Myös Suomen tulisi tehdä omat, nykyistä kunnianhimoisemmat suunnitelmansa tarpeettoman sääntelyn purkamisesta. Osan näistä kykenemme itse Suomessa toteuttamaan ja osaan vaaditaan EU:n energia-omnibussia. Jotta asia ei jää pelkästään ylätason toiveeksi, listaan alle pari käytännön asiaa, joille edesmenneen presidenttimme sanoja lainaten ”tarttis tehrä jotain”.
Kaikki kaupunkienergiayhtiöt tekevät töitä oman kaupunkinsa ja verkkoalueensa menestyksen ja hyvinvoinnin eteen. Sähköistyvässä maailmassa näiden yhtiöiden rooli on myös aikaisempaa isompi hyvinvoinnin edellytysten luojana. Uudet teolliset tai tuotannon investoinnit eivät voi toteutua ilman saatavilla olevaa verkkokapasiteettia. Tämän päivän lainsäädännön mukaan sähköverkon mahdollinen vapaa kapasiteetti on myytävä ensimmäiselle, joka sitä kysyy. Esimerkiksi jos nolla ihmistä työllistävä 50 MW:n akkuratkaisu varaa verkon rajallisen kapasiteetin, sitä ei voi enää myydä 50 MW:n sähkötarpeen vaativalle ja sata ihmistä työllistävälle teollisuusyritykselle. Näiden saman kapasiteetin varaavien ratkaisujen vaikutus aluetalouteen on kuitenkin täysin erilainen. Toinen tuo työpaikkoja, verotuloja ja hyvinvointia, toinen puolestaan ei juuri mitään.
Nykyisellä lainsäädännöllä uuden sähköntuotannon ja -kulutuksen sijoittumisen ohjaamiseen ei ole olemassa ratkaisua. Verkkopalvelujen pistehinnoittelun ja lain mukaisen liittämisvelvoitteen pohjalta uudella liittyjällä ei ole juurikaan halua pohtia liittymänsä kustannusvaikutuksia muille verkon asiakkaille. Käytännössä tämä johtaa verkon epäoptimaaliseen kehittämiseen ja käytettävissä olevan kapasiteetin alihyödyntämiseen. Kantaverkkoyhtiömme on mahdottoman edessä kaiken kulutuksen keskittyessä eteläiseen Suomeen, kun taas tuotannon edellytykset ovat Pohjois-Suomessa. Uusin kantaverkon kehittämissuunnitelma tarkoittaakin useiden miljardien verkkoinvestointeja, jotka käytännössä mahdollistavat vain sähkön siirtymisen maan toisesta päästä toiseen päähän. Kaikille läpinäkyvä ratkaisu, välttää kohtuuttomat verkkoinvestoinnit, olisi maamme jakaminen muiden Pohjoismaiden tavoin sähkön tarjoushinta-alueisiin. Sähkön markkinahinnan ohjaamana uusi kulutus hakeutuisi lähelle tuotantoa ja mittavat siirtotarpeet vähenisivät. Fingridin olisi mahdollista suunnata rajalliset resurssinsa kaupunkien kasvavaan sähköntarpeeseen ja luoda edellytykset myös siviiliväestön sähkönkäytön tarpeisiin.
Vielä yksi esimerkki kokonaisedun kannalta ristiriitaisesta lainsäädännöstä on kiinteistöjen energiatehokkuutta luokitteleva e-luku. Kun taserajat asetetaan ahtaasti – tässä tapauksessa kiinteistön rajoille – ja rakennetaan sen sisään ”omavarainen” energiatalous, on e-luvun mukaan kyseessä energiatehokkuuden kehto. Itse rakennus sen sijaan saa olla kuinka tehoton tahansa. Tosiasiallisesti kiinteistö ilman paikallista valtavaa akustoa on täysin riippuvainen jakeluverkon syöttämästä sähköstä ja aiheuttaa kylmän sään aikaan tehopiikin sähköjärjestelmään, kun lämpöpumput käyvätkin 100 prosenttisesti sähköllä. Keskitettyä ja tehokasta, sekä usein myös täysin uusiutuvilla tuotettua, kaukolämpöä e-luku sen sijaan ostoenergiana rankaisee. Kun kaukolämpöratkaisuja näin syrjitään, synnytetään samalla lisää pullonkauloja ja merkittävää investointitarvetta sähköverkkoon.
Sääntely on taitolaji ja tarpeen markkinataloudessa toimittaessa. Sääntelyn on kuitenkin aina oltava selkeää ja yksinkertaista. Päällekkäistä sääntelyä ei tulisi olla lainkaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että päästöoikeudet ohjaavat jo tehokkaasti kohti päästöttömyyttä, eikä silloin tarvitse enää säännellä sen lisäksi millä teknologialla tai millä keinoin päästöttömyyteen tulisi päästä. Sääntelyn purkamisen keskeinen ongelma on usein se, että sitä tekevät ihmiset luulevat sen olevan tie menestykseen. Näin ei mielestäni ole. Päätän tämän kirjoituksen Suomen viimeisen ja ainoan taloustieteen Nobelistin, Bengt Holmströmin, 23.9. SEBin asiakastilaisuudessa esittämään näkemykseen sääntelystä; ”Jos sääntely on ainoa supervoimamme, olemme tuomittuja epäonnistumaan”.
Rami Vuola
Toimitusjohtaja
EPV Energia